Ajatuksiani yksin matkustamisesta

Reilu vuosi sitten olin käymässä ensimmäistä kertaa ikinä Roomassa, ja olen siitä saakka miettinyt tätä postausaihetta. Olin nimittäin tuolloin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen matkalla ihan yksikseni.

Yksin matkustamisessa on ehdottomasti puolensa.

Silloin voi mennä täsmälleen sinne, missä itse haluaa käydä. Ei tarvitse kysyä keneltäkään, kiinnostaako sua piipahtaa tuossa tuolla tai löydätkö syötävää tuolta ruokalistalta. Voi lähteä illalla drinksulle, jos huvittaa, mutta yhtä lailla voi mennä yhdeksältä nukkumaan.

Harmittaa, mutta minun on kuitenkin vähän vaikea keksiä yksin matkustelusta muita selkeästi myönteisiä puolia.

 

image image

Säälittävää kyllä, mutta esimerkiksi Roomassa mulla iski yksinäinen olo jo siinä vaiheessa, kun istuin Fiumicinon lentokentältä Terminin asemalle menevässä junassa ja katselin surullisen näköisiä asunnottomien hökkeliasumuksia radan varrella. Ja olen potenut tuota samaa tunnetta muulloinkin, kun olen ollut reissun päällä itsekseni.

Toki koin toki välissä myös niitä ihania hetkiä, jolloin tajusin, että saan oikeasti tehdä nyt ihan mitä itsellä huvittaa.

Paljon useammin tuli kuitenkin se fiilis, että olisipa joku, jonka kanssa voisin jakaa tämän hetken (ja joka voisi ottaa minusta kuvan tässä kauniissa paikassa, heh). Tuntui siltä kuin jotain aivan oleellista puuttuisi. Pietarinkirkon kupoliin kiivetessäni tuli melkein suru puseroon, kun katselin yhdessä iloitsevia, tuntemattomia ystävyksiä.

imageimage

image

 

Yksin ravintolassa käydessä se on hauskaa, että saattaa päätyä juttelemaan jonkun aivan tuntemattoman tyypin kanssa. Roomassakin minut istutettiin viimeisenä iltana ravintolassa pöytään, jonka vieressä istui kaupungin elokuvafestareille töihin tullut mies. Sain englantia puhuvaa juttuseuraa illallisen ajaksi, mikä oli mukavaa.

Moni sanookin, että yksin reissaamisessa parasta on uusiin ihmisiin tutustuminen. Itse en kuitenkaan pysty yhtymään tuohon, sillä mun on jopa helpompi tutustua tuntemattomiin silloin, kun on jo seuraa. Ollessani ihan itsekseni olen nimittäin aika ujo – ja olen myös niin onnekas, että yleensä mulla on ollut sellaista matkaseuraa, joka mielellään viettää aikaa myös uusien tuttavuuksien kanssa.

Seuraava asia ottaa mua kaikkein eniten päähän yksin reissatessa. En nimittäin tykkää yhtään ylimääräisestä huomiosta, ja ainakin yksin matkustavana naisena sitä valitettavasti joutuu aina silloin tällöin kohtaamaan.

Roomassa ikävä maku jäi suuhun siltä samalta ravintolakäynniltä, jonka aikana juttelin mukavan leffafestarityypin kanssa. Suurin osa kyseisen ravintolan tarjoilijoista oli tosi ystävällisiä, mutta yksi idiootti pilasi iltaa alkamalla välissä liiankin tungettelevaksi. Jotkut ehkä tykkäävät tuollaisesta huomiosta, mutta itse koen sen lähinnä loukkaavana.

Summa summarum. Parasta yksin matkustamisessa on mielestäni se, että omin päin uuteen ympäristöön lähteminen on näyttänyt mulle, että okei, mä pystyn tähän, uskallan ja voin halutessani lähteä uudestaankin. Sen tiedostaminen on tärkeää, jotta ei anna ainakaan moisen pelon olla haaveiden tiellä.

Silloin kun se on mahdollista, lähden kuitenkin mieluummin reissuun hyvässä seurassa. Entäs te?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s